Kohti ammattilaisuutta, osa 1: Ammattimiehet asialle

Julkaistu 28.1.2019

Helmikuussa 1970 tamperelaisessa kiekkomaailmassa jysähti ja vaikutus ulottui koko kotimaiseen jääkiekkoon muuttaen sitä lopullisesti. Useamman vuoden vaikeita aikoja elänyt entinen menestysseura Tappara oli myyty.

Ostaja löytyi läheltä. Seuran uusi omistaja oli Mikko J. Westerberg, mailanvalmistaja Montreal-Urheilu Oy:n toimitusjohtaja. Tappara oli käyttänyt Montrealin mailoja jo vuosikymmenen ajan – yksi mailatehtaan perustajistakin oli silloin Tapparassa pelannut Kalevi Numminen, joka oli lopettanut pelaajauransa vuosi ennen kuin Montreal-Urheilu osti koko seuran.

1960-luvun käännyttyä 1970-luvuksi Tappara oli vaikeuksissa. Tammerfors Bollklubbin kolmen peräkkäisen Suomen mestaruuden jatkumon takaamiseksi vuonna 1955 perustettu jääkiekon erikoisseura Tappara olikin aluksi onnistunut jatkamaan seuran menestystä. Suomen mestaruudet olivat tulleet 1959, 1961 ja 1964, ja kaikkina mestaruuksien välivuosinakin sijoitus toi jonkinvärisen SM-mitalin. Katastrofi iski kuitenkin vain vuosi tuon viimeisimmän mestaruuden jälkeen, kun Tappara putosi SM-sarjasta. Vaikka se yhdessä vuodessa nousikin takaisin pääsarjaan, 1960-luvun loppupuolella se oli enää kategoriassa ”ynnä muut”. Yksi nelossija ei tyydyttänyt, kun muina vuosina oltiin sarjan selvästi alempaa kastia.

Seura oli myös taloudellisesti huonossa kunnossa, velkaa oli paljon, Ilves veti lähes kaksi kertaa Tapparaa suurempia yleisömääriä ja -tuloja ja kaupungin kolmas joukkue KooVeekin oli kiilannut katsojamäärissä jo ohi.

Helmikuun alussa Westerberg sai ajatuksen ostaa Tappara ja tehdä täysi muutos toimintatapoihin. Kolme viikkoa ja arviolta 100 000 markkaa myöhemmin nimet olivat kauppapapereissa.


Mikko J. Westerberg Tappara-työpöytänsä takana.

Ammattilaisia vai amatöörejä?

1970-luvun alkaessa jääkiekko oli Suomessa täyttä amatööritoimintaa. Kaikki pelaajat kävivät pelaamisen ohessa töissä, ja vaikka pelaamisestakin jonkinlaisia palkkioita maksettiin ja ruskeita kirjekuoria saattoi hyvinkin vaihtaa povitaskusta toiseen, niin jääkiekolla ei eletty.

Eräänlaista ammattilaisuutta olivat jo ehtineet harrastaa ns. tehdasjoukkueet Porissa (RU-38) ja Lahdessa (Upon Pallo), kun Rosenlewin ja Upon tehtaille palkattiin hyviä kiekkoilijoita, jotka luonnollisesti siirtyivät samalla myös pelaamaan tehtaan joukkueeseen. Toisin sanoen pelaaja valitsi itselleen seuran, kun hänelle luvattiin samalla hyvä työpaikka. Samankaltaiseen synergiaan perustui myös Montreal-Urheilun ja Tapparan uusi suhde.

Uutena ja kohua herättäneenä asiana Tapparan ja Westerbergin toimissa oli se, että seura aikoi avoimesti kiertää urheilun amatöörisääntöjä ja venyttää jopa lakeja. Pelaajat olisivat puoliammattilaisina Montreal-Urheilun palveluksessa, ja vaikka he saisivat palkkioita käytännössä jääkiekon pelaamisesta, niin maksajana ei olisi Tappara, vaan Westerbergin Montreal-Urheilu Oy hoitaisi palkkiot mailatehtaan hyväksi tehdystä PR-toiminnasta ja tuotekehityksestä. Samalla hoidettaisiin myös palkkioista langetettavat verot.

– Kun ei reilusti ja suoraan voi maksaa urheilemisesta, maksetaan sitten palkkio, jonka urheilija on tekemästään sivutoimesta mailatehtaassa ansainnut, Mikko J. Westerberg kertoi suoraan.

Kiekkopiireissä esiintyi pelkoa, että Tapparan avoimen maksupolitiikan takia veroviranomainen löisi jääkiekon silloin voimassa olleen leimaveron alle, mikä olisi lisännyt ottelutapahtuman kustannuksia suunnattomasti. Lakia ankarasti tulkiten verottaja olisi voinut katsoa palkkioita saavat jääkiekkoilijat ammattilaisiksi, vaikka Jääkiekkoliitto heidät laskisikin edelleen amatööreiksi.

Jääkiekkoliiton toiminnanjohtajan Reijo Mannerlan kanta oli, ettei liitolla ole siihen mitään sanomista, jos pelaajat saavat palkkionsa PR-työstä. Jääkiekkosuorituksesta maksaminen sen sijaan olisi amatöörisääntöjen vastaista.

Amatööriurheilun suurimpana puolestapuhujana toiminut Kansainvälinen Olympiakomitea oli suomalaisjäsenensä Erik von Frenckellin suulla epäileväinen Tapparan uudesta palkkiojärjestelmästä:

– Pikku lahjoituksia voidaan katsella läpi sormien, mutta jos tämä Tapparan systeemi on totta, niin sitä ei voida sallia vaan tällaiseen on puututtava. Var så god, ammattilaisiksi vain, von Frenckell kehotti.

Mikko J. Westerbergin mielestä Tapparan liiketoiminta ei olisi edes uutta jääkiekkopiireissä. Helsingin IFK oli hänen mukaansa jo pyöritellyt toimintaa samanlaisissa lukemissa ja moni muu joukkue vähän pienemmissä. Jokereilla itse asiassa oli hyvinkin samankaltainen kuvio mesenaattinsa Aimo Mäkisen johdolla. Tämä vannoi, ettei useita huippupelaajia värvännyt Jokerit maksa pelaajilleen mitään – mutta myönsi, että Jokerien Tuki, toisin sanoen hän itse, tarjosi pelaajille ”tiettyjä etuja”. Mäkinen ei kuitenkaan uskonut, että Westerbergin aikomus maksaa myös veroa avoimista palkkioistaan pelaajille voisi millään tehdä toiminnasta kannattavaa.

– Minä haluan julkisuutta, katsojia ja rahaa, linjasi Westerberg suoraan avoimuutensa taustat ja vahvisti myös Helsingin Sanomien tiedot Tappara-pelaajien saamista palkkiosummista, jotka tulivat ns. PR-työstä Montreal-mailojen hyväksi:

– Pelaajat saavat 10 markkaa harjoitustunnilta, 300 markkaa voitto-ottelusta, 100 markkaa tasapelistä ja 50 markkaa häviöstä. Edellytän mestaruuden arvoista peliä ensi kaudella, ja se taas tietää yli 10 000 markan kausiansiota pelaajalle, Westerberg sanoi ennen pelikauden 1970-71 käynnistymistä.

Tapparan kapteenina vuosina 1970-74 toiminut Pertti Ansakorpi kertoi Aamulehdessä vuonna 2014 toimineensa joukkueen edustajana neuvottelijana joukkueen palkkioasioissa. Sopimuspapereita ei tehty, mutta sovittu sana piti aina.

–Saimme voitosta palkkion, joka vastasi virkamiehen puolen kuun palkkaa. Jos voitettiin kolme peliä kuukaudessa, niin tienasimme yhtä paljon kuin diplomi-insinöörit Tampellassa, ”Mussu” Ansakorpi muisteli.


Antti Leppänen ja Antti Perttula olivat Westerbergin ajan ensimmäiset ”uudet” Tappara-hankinnat.

Tapparasta tuli taas kiinnostava

Toisin kuin aiemmat tehdasjoukkueet, Tappara ei lähtenyt värväyslinjalle hankkimaan maan parhaita pelaajia. Samoin se piti edelleen vahvan juniorityönsä kunnossa. Vaikka edustusjoukkueen menestys oli ollut heikkoa edellisinä vuosina ennen Westerbergin tuloa toimitusjohtajaksi, seuran A-nuoret olivat kuitenkin voittaneet Suomen mestaruudet 1965 ja 1968 ja olleet mitaleilla myös kahtena seuraavana. Mestaruuksia tuli vielä Westerbergin vuosinakin.

Junioritoiminnan jatkuvuus oli otettu erityishuomioon jo edustusjoukkueesta kauppaa tehtäessä. Sopimuksen mukaan Tappara ry hoiti edelleen juniorityön ja siihen liittyvät velvoitteet, Westerberg puolestaan maksoi ry:lle kuukausikorvausta sekä jokaisesta edustusjoukkueeseen nousevasta omasta juniorista 5000 markan korvauksen.

Parina ensimmäisenä vuonna Tappara ry kuittasi rahat Raimo Suoniemestä, Antero Lehtosesta, Pertti Valkeapäästä ja maalivahti Seppo Mäkisestä. Jatkoa seurasi, kun junioritoiminta tuotti mm. Martti Jarkon, Lasse Litman ja Mikko Leinosen.

Suhteet juuritason työlle olivat kunnossa, mutta epäilijöitä Westerbergillä riitti. Yhteisen ja vapaaehtoisen seuratoiminnan uskottiin silti loppuvan, kun jääkiekosta tehtäisiin bisnestä. Yleisön epäiltiin hylkäävän Tapparan entistä pahemmin, koska tamperelaiset eivät tykkää suulaista rehentelijöistä. Ja kun bisnes siis ei kannattaisi, liikemies Westerberg minimoisi tappionsa myymällä parhaat pelaajat ja lyttäisi Tapparan vielä aiempaakin suurempaan ahdinkoon.

Pahanilmanlinnut eivät olisi voineet olla enempää väärässä. Juniorityö jatkui entisellään ellei jopa aiempaa vahvempana. Seuratoiminnan taustatekijöistä kukaan ei lopettanut. Yhtäkään pelaajaa ei myyty. Ja ennen kaikkea yleisö innostui uudesta Tapparasta oikein toden teolla!

Kun Tapparan yleisökeskiarvo kotiotteluissa oli kaudella 1969-70 ollut 3320 katsojaa, oli se Westerbergin ensimmäisen kauden jälkeen peräti 5756. Ensimmäistä kertaa vuosikausiin Tappara oli ohittanut katsojamäärissä Ilveksenkin. Tapparan kiinnostavuus vieraspeleissäkin oli lähes tuplaantunut edelliseen kauteen verrattuna.


Ei tietoa, olivatko eri rivin paikat eri hintaisia alun perinkin, vai onko kyseessä hinnannousu kahdessa vuodessa.

Urheilulliset tavoitteetkin saavutettiin

Ensimmäinen Tappara-kiinnitys Westerbergin omistuksessa oli Kalevi Nummisen pestaaminen joukkueen valmentajaksi. Avukseen joukkueen fyysiseen valmennukseen Kallu sai yleisurheiluvalmentajat Tapani Ilkan ja Antti Lanamäen. Kolmikko aloitti joukkueen kanssa täysin uudenlaisen treenaamisen, jossa päätähtäin ei ollut vielä tulevassa kaudessa vaan pidempikestoisen pohjan rakentamisessa.

Pelaajapuolella isompaan remonttiin ei lähdetty, kuten oli luvattukin. Numminen ja Westerberg saivat puhuttua entisen seurajohdon kanssa riitaantuneen ja välivuoden pitäneen Antti Leppäsen takaisin tolppien väliin, ja muut ulkopuoliset hankinnat olivat Kokkolasta lähtenyt ja edellisen vuoden vasta maan kolmannella sarjatasolla Sportissa pelannut hyökkääjä Jukka Alkula sekä takaisin Tampereelle ja Tapparaan opiskelujensa jälkeen palannut puolustaja Antti Perttula.

Aiempina vuosina Tapparaa oli pidetty joukkueena, joka pelasi alkukaudesta hyvin mutta väsähti kauden käännyttyä kevätpuolelleen. Nyt kuntopohjaa lähdettiin rakentamaan treenaamalla kuutena päivänä viikossa kahdesti päivässä. Vasta pelikauden alettua päivän toiset yhteisharjoitukset jäivät pois.

Nummisen apuna olleen Tapani Ilkan mielestä 1970-luvun alun jääkiekkojoukkueet Suomessa olivat keskimäärin huonokuntoisia eivätkä harjoitelleet lähellekään yhtä paljoa kuin yleisurheilijat.

– Tappara on harjoitellut puolet siitä, mitä 400 metrin aitajuoksijat tekevät, Ilkka sanoi uudistuneen Tapparan ensimmäisen pelikauden lähestyessä loppuaan. – Ensi kaudeksi on tarkoitus nostaa määrä samaan kuin aitureilla.

Paljon lisääntyneellä harjoittelulla oli kääntöpuolensakin. Suoraan sanottuna Tapparalla oli alkukaudesta päällä ”treenijumi” – tosin seurajohto uskoi alkukankeuden johtuneen paljon myös henkisestä puolesta. Suurten puheiden ja avoimesti heiluteltujen rahanippujen takia Tappara oli suurennuslasin alla. Sen vähän toivottiinkin epäonnistuvan.

Jo neljän pelatun sarjaottelun jälkeen Ylen TV2 teki laajan raportin Tapparan otteista kaukalossa ja sen ulkopuolella. Tappara oli voittanut peleistään kaksi ja hävinnyt kaksi. Varsinkin maalein 1-2 tullut tappio nousijajoukkueelle ja kauden aikana lopulta vain kolme peliä voittaneelle Kiekko-67:lle oli hämmentänyt.

Samoihin aikoihin vasta muutaman sarjapelin jälkeen Helsingin Sanomien jääkiekkokolumnisti piti Tapparaa varsin epäviihteellisenä joukkueena, joka pelasi raskassoutuisesti ja yksinkertaisesti, eikä joukkueessa ollut Pekka Marjamäen lisäksi värikkäitä pelaajatyyppejä. Hän ihmetteli, miksi Tappara kaikkine avoimesti maksettuine pelaajapalkkioineenkaan ei ollut houkutellut uusia pelaajia säännöllisten tulojen pariin, ja miksi Tappara sen vuoksi oli edelleen vain keskitason seura mestaruussarjassa.

Vain noin kuukautta myöhemmin Tappara oli pelannut yhdeksän peliä lisää, hävinnyt ainoastaan hallitsevalle mestarille HIFK:lle ja noussut sarjassa toiseksi. Jopa Mikko J. Westerbergillekin se oli yllätys, sillä suunnitelma oli nousta huipulle portaittain ja hiukan hitaammin.

– Sarjan alussa lähdimme laskelmissamme siitä, että pääsemme viiden parhaan joukkoon. Perustelut siihen olivat riittävän vankat, Westerberg sanoi sarjan ylitettyä puolivälinsä.

Kuusi parasta meni loppusarjaan, kauden uutuuteen, jonne edelliskaudella seitsemänneksi jäänyt Tapparakin oli laskenut yltävänsä. 22 perussarjan pelin jälkeen se olikin neljäntenä ja pääsi mukaan loppusarjaan pelaamaan mestaruudesta kohtuullisista asetelemista kuusi pistettä kärkeä perässä. Loppusarja ei sujunut enää yhtä hyvin (kolme voittoa, kolme tasapeliä, neljä tappiota), mutta se riitti pitämään sijoituksen neljäntenä. Pronssimitali karkasi viimeisessä pelissä kuusi sekuntia ennen loppua, kun mestaruuden jo varmistanut Ässät teki voittomaalin ja Tapparalta jäi saamatta yksi piste, joka olisi riittänyt pronssiin.

Ensimmäisen kauden tavoitteet oli saavutettu. Oli tehty isoja muutoksia, jotka lopulta tekisivät Tapparasta seuraaviksi vuosikymmeniksi todellisen suurseuran. Samalla koko kotimainen jääkiekkoilu oli ottanut ensimmäiset askeleet kohti vuosikymmenen puolivälissä starttaavaa SM-liigaa ja lopulta täysammattilaisuutta.


Westerbergin ajan Tapparassa oli aihetta saunoakin. Westerberg, Numminen ja maajoukkuevalmentaja Len Lunde juhlatunnelmissa.

Westerberg ja Tappara jatkosopimukseen

Mikko J. Westerberg toimi Tapparan omistajana ja toimitusjohtajana kaikkiaan viiden kauden ajan. Hänen jaksonsa todella huipentui tuohon viidenteen kauteen keväällä 1975, kun Tappara yhdentoista vuoden tauon jälkeen nousi jälleen Suomen mestaruuteen ja teki sen vielä täysin ylivoimaisella tavalla.

Alun perin Westerberg ja Tappara olivat tehneet kolmen vuoden sopimuksen edustusjoukkueen vuokraamisesta. Sen puitteissa emoseuralla oli mahdollisuus irtisanoa sopimus, jos Tappara ei sijoittuisi kuuden parhaan joukkoon. Ensimmäisellä ja toisella Westerbergin kaudella mentiin samalla kaavalla, että hyvää perussarjaa seurasi kivikkoisempi ylempi loppusarja; toisella kaudella 1971-72 loppusarja pudotti Tapparan kolmossijalta viidenneksi. Kolmas kausi 1972-73 tuotti seuralle vihdoin taas jo pronssisen SM-mitalin.

Jos helmikuussa 1970 Westerberg oli ”ostanut Tapparan” väitetysti kolmessa viikossa, jatkosopimuksesta neuvoteltiinkin jo lähes vuoden ajan. Kaikkia yksityiskohtia ei ole julkaistu, mutta kun raha tosiaankin alkoi luvatusti liikkua, luonnollisesti uuteen sopimukseen haluttiin ihan eri lailla pykäliä kuin alkuperäiseen. Lisäksi vuosina 1972 ja 1973 Westerberg oli yhtenä muutamasta suomalaisesta kiekkomogulista vahvasti mukana rakentamassa Eurooppaan ammattilaisliigaa vastineena NHL:lle (lisää toisessa osassa). Myös se oli varmasti yhtenä isona kantona kaskessa, kun jatkosta seuran ja Westerbergin kanssa neuvoteltiin.

Muutama päivä pronssimitaliin päättyneen kauden ja samalla Westerbergin ja Tapparan välisen alkuperäisen sopimuksen umpeutumisen jälkeen Tappara ry:n johtokunta antoikin vahvasti tietää, että uutta sopimusta ei ole allekirjoitettu ja ”näin ollen Mikko J. Westerberg ei ole oikeutettu liittämään Tapparan pelaajia ammattilaissuunnitelmiinsa eikä myöskään ole oikeutettu neuvottelemaan Tapparan nimissä minkäänlaisesti yhteistoiminnasta Ilveksen tai jonkun muun kanssa mahdollisen ammattijoukkueen perustamisesta eikä siitä, millaisena Tappara ry esiintyy tulevaisuudessa Suomen mestaruussarjassa.”

Reilu viikko tuon lausunnon jälkeen Tapparan ja Westerbergin välisen vuokran jatkosopimus oli kuitenkin valmis julkaistavaksi.

– Tappara menee mukaan ammattilaiskiekkoiluun, jos Moskovan MM-kisojen yhteydessä tehdään päätös MM-kilpailujen julistamiseksi avoimiksi myös ammattilaisille ja jos Suomen jäähallit ovat ammattilaisten käytettävissä, Westerberg kertoi uusi Tapparan edustusjoukkueen vuokrasopimus käsissään.

Uusi sopimus oli kolmevuotinen, mutta mallia 1+1+1, eli jokaisen kauden jälkeen osapuolilla oli mahdollisuus sanoa se irti.

Euroopan ammattilaisliiga ei käynnistynyt, mutta uuden sopimuksen ensimmäisellä mestaruussarjakaudella 1973-74 Kallu Nummisen valmennuksessa koko ajan fysiikkansa eteen pohjatyötä tehnyt ja harjoitteluaan lisännyt Tappara sijoittui taas pykälän paremmaksi, hopealle. Kauden jälkeen Westerberg yritti myydä Montrealin mailatehdastaan ruotsalaiselle yritykselle, mutta kauppaa ei silloin syntynyt. Jos se olisi syntynyt, olisi Tapparankin omistajuus vaihtunut.

Seuraava kausi oli sarjamuotoisen mestaruussarjan viimeinen kausi ennen SM-liigan syntymistä ja playoff-pelien tuloa suomalaiseen jääkiekkoon. Mikko J. Westerberg oli yhtenä kovaäänisimmistä ollut muokkaamassa SM-sarjaa sellaiseksi, missä parhaat joukkueet pelaisivat useammin toisiaan vastaan. Ensin muutoshaluiset seurat, joihin Tapparakin kuului, voittivat tarvittavat äänestykset ja saivat aikaiseksi loppusarjat. Parin kauden siirtymäajan jälkeen 1972-73 joukkuemäärä saatiin supistettua kymmeneen ja lisättyä sarjakierrokset kahden sijaan neljään, jolloin ottelumäärääkin saatiin kasvatettua ilman loppusarjoja. Tuo viimeinen sarjamuotoinen kausi 1974-75 oli Tapparan, Westerbergin ja Nummisen pitkäjänteisen projektin huipentuma, kun Tappara ratkaisi mestaruuden itselleen jo viikkokausia ennen sarjan viimeisiä pelejä.

Kaksi viikkoa mestaruusjuhlien jälkeen tuli ilmoitus, että Tapparan omistajuus vaihtuu. Mikko J. Westerberg oli myynyt Montreal-Urheilun ja samalla Tapparan edustusjoukkueen vuokrasopimuksensa Tampereen Arpatehdas Oy:lle ja Lehtimiehet Oy:lle. Kovinkaan kauaksi tai outoihin käsiin Tappara ei joutunut: Arpatehtaan toimitusjohtaja Jarmo Viikari oli jo valmiiksi Tappara ry:n puheenjohtaja. Nyt hän siirtyi edustusjoukkueen johtoon.

Tappara jatkoi siis tutuissa ja varmoissa käsissä, eivätkä sen pelaajatkaan joutuneet miettimään uusia kuvioita, vaan he pysyivät edelleen Montreal-Urheilun palkkalistoilla tuote-esittelijöinä. Myös Kallu Numminen jatkoi paitsi joukkueen päävalmentajana myös Montreal-Urheilun myyntipäällikkönä.

Westerbergin perintönä Tappara pelasi uudessa SM-liigassa finaaleihin neljä kertaa peräkkäin ja voitti kaksi mestaruutta. Menestys jatkui vielä seuraavankin vuosikymmenen ennen kuin eteen tulivat seuraavat laihat vuodet.


Juttusarjan toisessa osassa Tappara ja Euroopan NHL