Tyylikkäiden taiturien kruunaamaton kuningas

Julkaistu 9.1.2007

Tämän tekstin julkaisupäivänä 50 vuotta täyttänyt Erkki Lehtonen on vahva ehdokas legendaarisimmaksi Tappara-pelaajaksi, jonka pelinumeroa ei vielä ole jäädytetty Hakametsän jäähallin kattoon. "Ekku" kantoi kirvesrintaista pelipaitaa numero 12 kaudesta 1977-78 lähtien aina kauteen 1990-91 saakka viettäen välissä vain yhden kauden ammattilaisena Länsi-Saksassa.

Tulostakin syntyi siihen tahtiin, että legendan status on ansaittu. 477 runkosarjaottelua Tappara-paidassa toivat 206 maalia ja 301 syöttöpistettä eli yhteensä 507 pistettä, ja pudotuspeleissä syntyi vielä 79 pistettä (37+42) lisää 81 ottelussa.

Tapparan kaikkien aikojen pistepörssissä Lehtonen on kolmantena Janne Ojasen ja Timo Suden jälkeen, samoin maalien ja syöttöjen määrät riittävät neljän kärkeen, kuten myös playoffien maalit, syötöt ja pisteetkin. SM-liigan kaikkien aikojen pistepörssissä Ekku on sijalla 20 ja playoffien kaikkien aikojen pistepörssissä vielä edelleen tänäkin päivänä sijalla 4.

Tarkkuutta ja annos oveluutta

Erkki Lehtosen liigaura Tapparassa alkoi vuonna 1977. Hänen isoveljensä Antero oli ehtinyt kirvesrintamiehistöön jo muutamaa vuotta aiemmin. Veljekset pelasivat Tapparassa samaan aikaan kuitenkin vain kahdella kaudella.

Ekku Lehtosen tavaramerkkejä kaukalossa olivat tehokkuuden lisäksi taitavuus, tyylikkyys ja herrasmiesmäisyys. Käsittämättömän vähäeleinen vartaloharhautus eksytti kerta toisensa jälkeen puolustajat väärään suuntaan, pieni siirto rystylle ja kiekko maalivahdin luistimen vierestä verkkoon – uudestaan ja uudestaan ja uudestaan.

1980-luvulla Ekku muodosti Timo Suden kanssa järisyttävän tehokkaan parivaljakon, jossa toiseen laitaankin riitti aina kovia pelimiehiä kuten Jari Lindgren, Reijo Mikkolainen tai Kari Heikkinen. Tehokkaimmalla kaudellaan 1989-90 Lehtonen teki 58 pistettä, ja 13 Tappara-kauden mittaisella urallaan hän nakutti peräti yhdeksän kertaa läpi kauden yli piste-per-peli -tahdilla.

Jostain syystä Lehtonen tykkäsi kurittaa maaleillaan varsinkin Helsingin IFK:ta – kenties kuin todistaakseen vääräksi väitteet, että hänet muka saisi tehottomaksi kovuudella ja taklauksilla. Loistoesimerkkinä käy vaikkapa vuoden 1986 helmikuun alun kotimatsi IFK:ta vastaan, jonka Tappara voitti 7-2: 1-0 Litma (Lehtonen), 2-0 Lehtonen, 3-0 Sevon, 4-1 Heikkinen (Lehtonen), 5-1 Lehtonen av, 6-1 Lehtonen, 7-2 Lehtonen. Eivätkä tällaiset useamman pisteen illat olleet lainkaan harvinaisia juuri HIFK:ta vastaan.

Lehtonen kuului kuitenkin siihen pelaajajoukkoon, joka oli viimeisenä murehtimassa omien tehopisteidensä perään. Hän pelasi joukkueen eteen voittaakseen suurempia asioita kuin pistepörssejä. Ja Tapparassa 70- ja 80-luvuilla suurempaa menestystä riitti: Ekun palkintokaapista löytyy peräti kuusi kultaista SM-mitalia ja himmeämmistäkin mitaleista kaksi hopeista ja yksi pronssinen.

Keväällä 1984 Ekku pääsi omakätisesti ratkaisemaan kullan kohtalon, kun hän neljännessä loppuottelussa Porissa karkasi jatkoajalla läpiajoon ja iski kiekon vastustamattomasti Kari Takon jalkojen välistä sisään. Voittomaali katkaisi koko finaalisarjan.

Vuonna 1988 Lehtonen taas oli niin huikeassa playoff-vedossa, että kymmenessä ottelussa syntyi peräti 7+12=19 pistettä. Oikeastaan Ekku olisi ansainnut syöttöpisteen myös Pekka Laksolan tekemään maaliin viimeisessä finaalissa – sitten koossa olisi ollut 20 tehopistettä, mikä olisi ollut aikansa yhden kauden playoffien piste-ennätys.

Ei ollut kelvata Leijoniin

A-maajoukkueessa Ekkua syrjittiin pitkään. Hänen sanottiin olevan liian pieni, liian pehmeä, liian ties mitä. Lopulta maajoukkueen päävalmentajienkin oli pakko ottaa joka kausi liigan parhaisiin pelaajiin kuuluva mies mukaan. Ja millä tavalla Ekku valinnasta kiittikään!

Calgaryn olympiakisoissa 1988 Suomi otti vihdoin ensimmäisen arvokisamitalinsa. Kisojen päätösottelussa Neuvostoliittoa vastaan Ekku teki mahdottomasta mahdollista ja nosti monivuotisen ketjukaverinsa Timo Suden syötöstä kiekon päätöserässä Sergei Mylnikovin taakse ja johdatti Suomen 2-1 -voittoon ja hopeamitaleille. Ekku oli koko turnauksessa myös Suomen paras pistemies tehoilla 4+6=10.

Huippukautensa 1987-88 jälkeen – kolmas peräkkäinen Suomen mestaruus, olympiahopea ja pistepörssiykkössijat – Lehtonen kävi kokeilemassa siipiään ulkomailla. Hän teki vuoden sopimuksen saksalaisen Preussen Berlinin kanssa, mutta kausi jäi vähän kesken jalkavamman vuoksi. Siitä huolimatta hän ehti sielläkin tehdä tehot 8+25=33 pelaamissaan 27 ottelussa.

Vuoden tauon jälkeen Ekku palasi Tapparaan ja teki kaudella 1989-90 oman piste-ennätyksensä 18+40=58 pistettä. Viimeiseksi jäänyt seuraava kausi meni jo vähän jäähdyttelyn merkeissä. Itse asiassa Ekun oli ollut tarkoitus lopettaa jo, mutta veri veti mukaan vielä yhdeksi kaudeksi.

Nouseeko paita joskus kattoon vai ei?

Kymmenen vuotta sitten, kun ikään edellisen kerran tuli pyöreitä kymppejä, Ekku valittiin Suomen Jääkiekkoleijonaksi numero 108.

Huimista ansioistaan huolimatta Tappara-paitaa numero 12 ei siis vielä ole vedetty Hakametsän kattoon Nummisen, Marjamäen, Jutilan ja Suden rinnalle. Tapparan mahtavan historian ja lukuisten legendojen vuoksi on ymmärrettävää, ettei numeroiden jäädytyksiin ole lähdetty liian innokkaasti, mutta ihan selvää on kuitenkin myös se, ettei Erkki Lehtosen pelipaitareplican nostaminen kattoon vähentäisi muiden siellä jo olevien paitojen arvoa lainkaan.

Oli paita katossa tai ei, Erkki Lehtosen nimi, taito ja meriitit pysyvät tapparalaisten mielissä vielä pitkään. Hänenlaisiaan taitureita ei kiekkokaukaloihin nykyään enää juurikaan ilmesty.

Onnea 50-vuotispäivänäsi, Ekku!