Tapparalegenda Ville Nieminen saapui Kirvescastin vieraaksi ja tarjosi yhden kauden viihdyttävimmistä jaksoista. Studiossa nähtiin sama, tuttu “Nemo”:
suorasukainen, tarinankerronnan mestari, ja ennen kaikkea ihminen, joka hengittää Tapparaa jokaisella solullaan.

Heti jakson alussa Nemo kertoo arjestaan Tapparassa: jäällä ollaan yhdestä kahteen kertaan päivässä, ja jos liigaryhmällä ei ole kahta jääharjoitusta, hän vetää extrasettejä kuntoutujille tai nuorille. Lisäksi hän on mukana U20-joukkueen harjoituksissa pari kertaa viikossa.

Hän kuvailee ajan olleen erittäin antoisaa — erityisesti vuorovaikutuksen vuoksi. Pelaajat alkavat itse keksiä uusia ideoita ja harjoitteita, ja Nemon mukaan se on selvä merkki siitä, että kehityksessä ollaan oikealla tiellä. Hän nostaa esimerkiksi Oliver Suvannon, joka tekee valtavan määrän extraharjoittelua ja jopa kehittää omia versioitaan treeneistä.

Keskustelu siirtyy nopeasti Tapparan nuoriin – Suvantoon, Piipariseen, Kotajärveen ja kumppaneihin. Nemon mukaan lahjakkuus ei ole pelkästään pallosilmää tai fysiikkaa: ”Suurin lahjakkuus on harjoittelun lahjakkuus. Tämä on oppimiskilpailu.”

Hän kehuu nuorten kypsyyttä: vaikka he ovat vasta 17-vuotiaita, he eivät käyttäydy ”17-vuotiaiden tavoin”. Esimerkiksi Juho Piiparinen on koulussa 9–10 keskiarvon oppilas, mikä kuvastaa hänen oppimiskykyään myös jäällä.

Nuorten kyky pelata vapautuneesti ja ”kuin 25-vuotiaat 400 ottelun konkarit” on ollut Nemon mukaan yksi kauden suurista ilonaiheista. Hän painottaa, että pelaajat eivät ole selviytymismoodissa – he tuovat peliin omat vahvuutensa heti.

Nemo kertoo avoimesti omasta polustaan ja sen opetuksista. Hän korostaa ajattelutapaa, jossa valmentaja ei aina näe työnsä tulosta heti: ”Kehittyminen ei ole lineaarista. Välillä joku muu hyötyy työstä vasta vuosia myöhemmin.”

Hän kertoo saaneensa vaikutteita erityisesti Bob Hartleyltä, jonka valmennuksessa hän oppi teknisiä ja taktisia yksityiskohtia – sekä pelin psykologista puolta. Samalla hän muistelee Jukka Rautakorven ja Risto Dufvan vaikutusta omaan tekemiseensä.

Jakson lopussa Nemo kiteyttää yhden tärkeimmistä näkemyksistään: ”Olen päättänyt olla auttavainen. Se tunne, kun joku menee eteenpäin, on paras mahdollinen.”

Hän kertoo esimerkin Aleksander Barkovista, jonka kanssa tehdyn työn kautta syntyi tosiystävyys – tärkeämpi kuin yksittäinen mailatekniikkakehitys.

Sama pätee Tapparan nuoriin pelaajiin: kun perheet luottavat lapsensa seuran ja valmennuksen käsiin, se on valtava vastuu.

Jakson loppupuolella Nemo korostaa vielä kerran ajan ja ympäristön merkitystä. Kun Tappara pystyy tarjoamaan nuorille:

– turvallisen arjen
– järkevän harjoittelun määrän
– aikuisen läsnäolon
– kehityksen pitkäjänteisyyden

silloin pelaaja ei jää yksin, eikä kehitys perustu sattumaan. ”Tämä on monisäikeistä työtä. Joskus joku muu hyötyy ensin, mutta sen kuuluu mennä niin.”