Kausikertomus 2018-19

Tapparan ennätyksellinen kuuden vuoden finaaliputki katkesi semifinaalitappioon, mutta mitaliputki sai jatkoa, kun tuloksena oli seuralle kaikkiaan 12:s pronssimitali, mutta vasta kolmas SM-liigan 43 vuoden aikana. Edellinen pronssisija oli tullut keväällä 2008.

Kauteen lähdettäessä muutoksia oli tapahtunut pelaajistossa, mutta valmennus pysyi samana Jukka Rautakorven johtamana. Edelliskauden lähteneiden pelaajien lista oli vaikuttavan kova: maalivahti Dominik Hrachovina, maajoukkuepakit Mikko Lehtonen ja Niko Mikkola, tähtihyökkääjät Jukka Peltola, Henrik Haapala ja Sebastian Repo olivat kärkinä. Tilalle oli tullut kokeneita paluumuuttajia kuten Tuukka Mäntylä, Jarkko Malinen ja Antti Erkinjuntti.

Suurin kysymysmerkki oli maalivahtiosastolla, jossa edelliskaudella 12 pelatulla ottelulla liigassa debytoinyt 21-vuotias Christian Heljanko sai tandemparikseen lähes 20 vuotta vanhemman NHL-konkarin Niklas Bäckströmin, jonka edelliskausi HIFK:ssa oli ollut iso pettymys. Lopulta Heljanko oli torjuntavastuussa selkeä ykkönen, vaikka Bäckström 15 pelaamassaan ottelussaan laittoikin tauluun komeat torjuntalukemat. Keskitalveen mennessä Heljanko oli huhkinut hurjan määrän pelejä, eikä Bäckström ollut syystä tai toisesta pelannut kuin harvakseltaan. Tappara yritti ratkaista jonkinlaista maalivahtiongelmaansa hankkimalla NHL-sopimuksen alla olleen tšekkimolarin Miroslav Svobodan, mutta lopulta tämän visiitti Suomessa jäi yhteen kakkosvahtina istuttuun liigapeliin ja muutamaan Mestis-peliin “farmiseura” LeKissä.

Kauden jo alettua Tapparan puolustus eli vielä rajusti. Ensin puolustusta vahvistettiin 37-vuotiaalla ruotsalaisella Elias Fälthillä, ja pian myös Ison-Britannian sarjaan kahden Pelicans- ja yhden Ässät-kauden jälkeen siirtyneellä Liigan hallitsevalla jäähykuninkaalla Ben Bloodilla. Jälkimmäisen hankinta herätti kohua ja ihmetystä, mutta kolme aiempaa kautta suunnilleen vain riehunut ja hölmöillyt Blood kuoriutui Tapparassa erinomaiseksi puolustavaksi pakiksi, joka teki kohtuullisesti tehopisteitäkin eikä jäähyillyt. Puolustuksessa oli syksyllä Mäntylän loukkaantumista paikkaamassa käväissyt 14 pelin väliaikaissopimuksella myös tähtiluokkaan laskettava Joonas Järvinen, joka jatkoi Tampereelta takaisin KHL:ään. Helmikuun siirtorajalla Tappara hankki puolustukseen vielä Jukureista Teemu Suhosen, kun omista riveistä Otso Rantakarin kausi oli jo siinä vaiheessa päättynyt loukkaantumiseen.

Viidettä kertaa pelatussa Champions Hockey Leaguessa Tappara oli jälleen mukana yhtenä Suomen kärkiseuroista. Viidettä kertaa CHL-taival myös meni Tapparan osalta taas samalla kaavalla: Alkulohkossa ykkössija ja muutama oikein maukas isonumeroinen voitto, mutta jo ensimmäisellä pudotuspelikierroksella tuli seinä vastaan.

Lohkovaiheessa Tappara voitti ruotsalaisen Djurgårdenin ja tšekkiläisen HC Ocelári Třinecin kahdesti (jälkimmäisen toisen kerran jatkoajalla). Norjalaiselle Storhamarille kirvesrinnat hävisivät avauspelin voittolaukauskisan jälkeen, mutta kuittasivat kotipelissään helpon voiton.

Ensimmäiselle playoff-kierrokselle Tapparalle arvottiin vastustajaksi tšekkiläinen Kometa Brno. Playoff-systeemissä, jossa lasketaan kahden ottelun yhteistulos, Tappara hävisi jatkopaikan käytännössä jo avausottelussa vieraissa, kun Kometa voitti neljällä maalilla 5-1. Tapparan olisi pitänyt pystyä Hakametsässä voittoon vähintään samalla maalierolla, mutta hyvästä alusta huolimatta siinä ei onnistuttu. Lopulta toinen peli päättyi harvinaiseen tasatulokseen 5-5 ja kirvesrinnat olivat ulkona turnauksesta.

Jarkko Malinen oli Tapparan tehokkain CHL:ssä tekemällä seitsemässä pelissä peräti 2+10=12 pistettä. Jan-Mikael Järvinen ja puolustaja Valtteri Kemiläinen ylsivät yhdeksään pisteeseen kahdeksassa pelissä.

Liigan runkosarjaan tuli CHL:n osalta lisää jännitystä, kun sääntömuutoksen myötä seuraavan kauden CHL-paikat jaettaisiin runkosarjamenestyksen perusteella. Kun heikko menestys oli vienyt Suomelta vielä yhden maapaikan, CHL:ään pääsisi vain käytännössä mestari sekä kolme kotimaan sarjan runkosarjassa parhaiten sijoittunutta. Vain runkosarjan kärkikolmikko olisi siis satavarma CHL-joukkue, nelossijaltakin paikka olisi todennäköinen. Lopulta Liigan runkosarjan neljäs sija ei kuitenkaan edes riittänyt CHL-paikkaan.

Liiga starttasi Tapparan osalta vaisusti. Se hävisi heti avausottelunsa Ilvekselle voitettuaan sitä ennen harjoituspelit mukaan lukien Ilveksen peräti kymmenessä pelissä peräkkäin. Kymmenestä ensimmäisestä pelistään kirvesrinnat voittivat vain kolme, niistä yhden jatkoajalla. Se muun muassa hävisi Kouvolassa KooKoolle rajuin numeroin peräti 3-8. Myöhemmin kauden aikana tuli toinenkin suurtappio, Pelicansille 1-7.

Tuon kymmenen kierroksen kohdalla Tappara oli sarjassa toiseksi viimeisenä sijalla 14, mutta sitten alkoi nousu. Se otti maksimipisteet viidestä seuraavasta pelistä ja kahden tappion jälkeen otti kymmenestä seuraavasta pelistä kaikista sarjapisteitä voittaen niistä yhdeksän. Joulukuussa se notkahti kuuteen peräkkäiseen tappioon, mutta niitä seurasi taas yhdeksän kolmen pisteen pottia kymmenessä seuraavassa pelissä.

Kärpät oli karannut jo aikaisessa vaiheessa lähestulkoon varmasti tulevaan runkosarjan voittoon, mutta Tappara oli yhtenä tiukasti kisaamassa kakkossijasta. Kun se kymmenen peliä ennen runkosarjan loppua hävisi neljännen kerran viidessä pelissä ja tämän viimeisimmän vieläpä yläpuolellaan olevalle TPS:lle, joka karkasi yhdeksän pisteen etumatkalle, näytti kakkospaikka karanneen lopullisesti. Turkulaiset ajautuivat kuitenkin yllättäen lopuksi seitsemän pelin tappioputkeen, ja kun Tappara takoi tasaisesti pisteitä plakkariinsa, niin yhtäkkiä jo ennen viimeistä kierrosta Tapparan kakkostila olikin varmistunut.

Toisin kuin edelliskaudella, jolloin Tappara oli voittanut Ilveksen kaikissa keskinäisissä peleissä, nyt Tampereen herruus oli jaossa vielä viimeisessä paikallispelissä. Ilman Tapparan varsinaisen peliajan voittoa Ilves olisi vienyt tämän tittelin ensimmäisen kerran 2010-luvulla, mutta Tappara vei jo avauserän kolmella maalilla Niko Ojamäen rangaistuslaukausosuman siivittämänä, otti voiton ja piti kaupungin herruuden.

Yksi komea merkkipaalukin saatiin aikaiseksi, kun Tappara ensimmäisenä suomalaisjoukkueena saavutti 10 000 runkosarjamaalin rajapyykin pääsarjassa. Tasalukuun päästiin helmikuun 23. päivänä, kun kotiottelussa SaiPaa vastaan Tomáš Záborský nosti toisen erän lopussa kirvesrinnoille illan kolmannen osuman, joka oli samalla tuo komea 10 000:s maali.

Záborský intoutui merkkimaalistaan niin, että teki kolmanteen erään vielä kaksi ja saavutti ensimmäistä kertaa Liigassa hattutempun. Tapparan toinen hattutemppuilija tällä kaudella oli Ojamäki, joka tammikuun 5. päivänä Hakametsässä KalPaa vastaan räväytti saman tien neljä maalia.

Runkosarjan aikaisiin merkkitapahtumiin kuului myös 1980-luvun Tappara-tähden Erkki “Ekku” Lehtosen pelinumeron 12 jäädytys lokakuun alussa.

Playoffeissa Tapparan neljännesfinaalivastustajaksi osui varsin tuttu ryhmä Raumalta. Tappara kohtasi playoffien 1. kierroksen kautta kahdeksan parhaan joukkoon itsensä pelanneen Lukon pudotuspeleissä jo viidennen kerran seitsemän vuoden aikana. Kaikilla kerroilla Tappara oli ollut sarjoissa parempi ja niin se oli nytkin, tällä kertaa suoraan neljässä pelissä. Kolme ensimmäistä peliä päättyivät kaikki kirvesrintojen eduksi 3-2, neljäs sitten vähämaalisemmin 2-1. Jokaisen pelin Lukko olisi voinut myös voittaa, mutta isossa kuvassa Tappara oli koko ajan edellä ja parempi ja ansaitsi jatkopaikan.

Semifinaaleissa vastaan tuli HPK, joka oli pudottanut itseään paremmin runkosarjassa sijoittuneen TPS:n voitoin 4-1. Tappara voitti avauspelin 1-0 Záborskýn maalilla, mutta HPK kuittasi Hämeenlinnassa lukemin 4-1. Sitten ratkaisuja haettiin jatkoeristä ja kumpikin voitti taas kotonaan. Joona Luoto ratkaisi Hakametsässä Tapparalle voiton ja Robert Leino Hämeenlinnassa HPK:lle. Viides peli Hakametsässä alkoi Tapparalle todella synkästi, kun kirvesrintojen avausmaalin jälkeen HPK maalasi viidessä minuutissa kolme ylivoimamaalia neljällä laukauksella. Tappara ei kyennyt nousemaan kuin maalin päähän, ja joutui Hämeenlinnaan selkä seinää vasten.

Ratkaisevaksi jääneessä kuudennessa ottelussa HPK otti nopeasti kahden maalin johdon, mutta Tappara nousi tasoihin. Vielä toisenkin kerran se tasoitti kotijoukkueen johdon, mutta kolmas kerta ei enää onnistunut. Tapparalta hylättiin ratkaisupelissä kaksi osumaakin, mutta isompaa purnausta niistä ei syntynyt – ja nousihan Tappara kummallakin kerralla hylkäysten jälkeen uudella maalilla vielä tasoihin ennen lopullista voittomaalia.

Finaaliputki siis katkesi voitoin 2-4, mutta edessä oli vielä pronssipeli, jossa vastassa oli kolmannen kerran peräkkäin pronssista pelaamaan joutunut HIFK. Erittäin vaisun avauserän jälkeen Tappara karkasi toisessa erässä kahden maalin johtoon Ojamäen ja Otto Rauhalan osumilla. IFK nousi kuitenkin tasoihin kolmannessa erässä, kun Tappara oli ensin hukannut peräti neljä peräkkäistä ylivoimapeliä. Mentiin jatkoerään, jota ehdittiin pelata reilu vartti ennen kuin Tappara onnistui: Záborský ohjasi ylivoimalla Jarkko Malisen syötön takaylänurkkaan ja toi Tapparalle pronssimitalit.

Kevään pudotuspelien aikana Tappara-kapteeni Kristian Kuusela nousi Liigan playoff-historian kaikkien aikojen kovimmaksi pistemieheksi ohi 30 vuotta kärkipaikkaa pitäneen Kari Jalosen. Kuusela sai syöttöpisteen Záborskýn tekemään maaliin neljännessä välieräpelissä Hakametsässä ja nousi sillä Jalosen kanssa tasapisteisiin ja normaalin pistepörssilaskennan mukaan enempien tehtyjen maalien ansiosta ykköseksi. Viidennessä välierässä Kuusela sai vielä yhden syöttöpisteen lisää ja nousi yksin kärkipaikalle.

Kuusela oli Tapparan paras pistemies myös runkosarjassa 54 pisteellään, jolla jäi koko Liigan pörssissä kolme pistettä kärjestä neljännelle sijalle. Kirvesrintojen sisäisessä pörssissä kakkonen oli ympyriäiset 10 maalia ja 30 syöttöpistettä tehoillut Jan-Mikael Järvinen. Valtteri Kemiläinen oli paras puolustaja omilla ennätyslukemillaan 10 maalilla ja yhteensä 31 tehopisteellä.

Omat ennätyksensä tehtailivat myös joukkueen maalipörssin ykkönen ja koko Liigan vitonen Niko Ojamäki, joka teki 23 maalia, sekä 15 kertaa osunut Juhani Jasu. Anton Levtchi oli puolestaan paras tulokas joukkueeseen 23 tehopisteellään.

Uusia nuoria pelaajia joukkueessa kävi varsinkin alkukaudesta ehkä tavallistakin enemmän. Toni Utunen (s. 2000) otti vakiopaikan puolustuksesta, Sami Moilanen (1999) pelasi noin puolet kaudesta Liigassa, ja ensimmäiset miesten pelinsä pelasivat myös Kasper Simontaival (2002), Patrik Puistola (2001) ja Kristian Tanus (2000).

Jere Karjalainen missasi lähes koko kauden jouduttuaan polvitaklauksen kohteeksi kauden kolmannessa CHL-pelissä. Hän palasi kaukaloon vasta 13 kierrosta ennen runkosarjan loppua. Otso Rantakarin kausi taas päättyi loukkaantumiseen jo puolitoista kuukautta ennen runkosarjan loppua.

Loukkaantuneen Rantakarin tilalle Jukureista hankittu Teemu Suhonen oli Tapparan paras pistemies playoffeissa 10 tehopisteellään. Kuusela oli hänestä pisteen päässä. Kuusela ja Záborský olivat joukkueen parhaat maalintekijät playoffeissa neljällä maalilla kumpikin.

Kuusi vuotta putkeen finaaleita pelannut Tappara katseli tällä kertaa sivusta, kun Kärpät ja HPK ratkoivat mestaruuden. Kultajuhliin pääsi runkosarjan vitossijalta kovan nousun tehnyt HPK, joka onnistui Oulussa siinä, missä Tappara ei kahdella yrityksellä ollut onnistunut, ja voitti mestaruuden seitsemännen pelin jatkoaikamaalilla. Kauden pituus oli myös poikkeuksellista, sillä mestaruus ratkesi vasta toukokuun puolella, sen neljäntenä päivänä.

Tappara oli siis kauden kolmanneksi paras joukkue ja kasvatti mitaliputkensa seitsemään. Se myös selviytyi jälleen kerran Champions Hockey Leagueen ainoana suomalaisjoukkueena, joka on ollut mukana alusta saakka jokaisella CHL-kaudella. HPK Suomen mestarina nousi myös CHL-joukkueeksi ja pudotti runkosarjanelosen TPS:n ulos.

Valmennus pysyi kauden jälkeen suunnilleen samana, mutta maalivahtivalmennuksessa tapahtui muutos, kun pitkän matkan hyvää työtä tehnyt Petri Tuononen jäi pois. Pelaajistossa koko seitsemän mitalin putken ajan joukkueen kärkeä edustanut Jan-Mikael Järvinen siirtyi Saksaan. Muita merkittäviä lähtijöitä olivat Záborský, Rantakari, Erkinjuntti, Matti Järvinen sekä lähes koko 2010-luvun paria Mestis-kautta lukuun ottamatta kirvesrintoja edustanut Aleksi Elorinne.